Tiibetinspanielit ry:n jäsenlehden numerossa 1/2003 oli artikkeli otsikolla Bhutanin Damchi, damci vai tiibetinspanieli? Tämän artikkelin kirjoittaja Jouni Seppänen kyseenalaisti Intiassa syntyneen ja Sloveniassa tiibetinspanieliksi rekisteröidyn koiran rotupuhtauden ja edelleen uroksen käytön jalostuksessa. Artikkeli kirvoitti allekirjoittaneen ajattelemaan rodun historiaa ja geneettistä diversiteettiä. Näin syntyi kolmen artikkelin vastauspuheenvuorot, jotka valaisevat rodun historiaa 1930-luvulta vuosituhannen vaihteeseen saakka: Tipsu vai damci, Tipsut 2. maailmansodan jälkeen ja Uusia geenejä etsimässä

Tässä ensimmäinen artikkeli, joka julkaistiin Tiibetinspanieli-lehdessä 2/2003



TIPSU VAI DAMCI?


Lehtemme viime numerossa pohdiskeltiin bhutanilaistaustaisten tipsujen käyttöä jalostuksessa. Asia on mielenkiintoinen ja monisyinen, siksi sitä kannattaakin jäädä miettimään.

Maailmalla on monen monia rotuja, joita järjestäytynyt kennelmaailma ei tunne, ja uusia rotuja on kehitelty milloin mihinkin käyttötarkoitukseen paremmin sopiviksi. Veikkaanpa, että tälläkin hetkellä joku ihminen jossain päin maailmaa jostain kumman syystä muovaa omista koiristaan ihan uutta rotua.


Rotu vai muunnos?

Mikä sitten on rotu? Onko tiibetinspanieli muunnos kiinanpalatsikoirasta, vai päinastoin? Entä shih tzut tai lhasa apsot? Ovatko ne kaikki pieniä itämaisia ihmisten seuralaisia, jotka eri maissa, eri seuduilla ovat aikaa myöten muovautuneet eri näköisiksi, ja joita sitten myöhemmin on ryhdytty kutsumaan myös eri roduiksi?

Lhasa-apso –pentueisiin syntyy silloin tällöin lyhytkarvaisia, tipsunnäköisiä muunnoksia, prapsoja(perhapso, perhaps apso). Ovatko nämä rodut lähisukulaisia keskenään?

Tiibetissä ei ole ollut järjestäytynyttä kenneltoimintaa, ei keskusjärjestöä eikä koiranäyttelyjä ja suljettuja rotukirjoja, saati kirjoitettuja rotumääritelmiä. Eri puolilla maata on sitten harrastettu ihmisten mieltymysten mukaan hieman erinäköisiä koiria, kuten lyhytkuonoisia itäosissa ja lähellä Kiinan rajaa ja pitempikuonoisia maan länsiosissa.

Miss Phyllis Mayhew (Mingshang-tiibetinspanielit) kirjoittaa kirjassaan Silkkitiestä, Välimereltä Gobin autiomaan halki Pohjois-Kiinaan ja Manchuriaan kulkeneesta kauppareitistä, joka oli ollut käytössä jo satoja vuosia ennen Kristuksen syntymää. Silkkitietä pitkin matkaavissa karavaaneissa on kulkenut ihmisiä, eläimiä ja tietenkin kauppatavaraa. Muidenkin matkantekijöiden on ollut turvallista liittyä karavaanin mukaan vaikka pienempääkin matkaa taittamaan; yhdessä kun on ollut helpompaa puolustautua villieläimiä ja rosvoja vastaan. Karavaanien mukana kuljetettuja eläimiä on kuukausia kestäneen, hitaan matkanteon aikana hyödynnetty ruuaksi, mutta mitä todennäköisimmin mukana on ollut myös ihmisen parhaita ystäviä, koiria. Näitä on siten kulkeutunut Silkkitietä pitkin Tiibetistä Kiinaan, Kiinasta Tiibetiin ja vaikkapa Eurooppaan saakka, edestakaisin.

Samoin ihmisiä koirineen on liikkunut Himalajan solien kautta etelään, Sikkimiin, Bhutaniin, Nepaliin, Intiaan. Kutsutaanko tiibetinspanielin näköisiä koiria Bhutanissa damceiksi? Onko damci vaan yleisnimitys koiralle? Vai olisiko damci joku ihan toisentyyppinen rotu?

Jos kuitenkin pientä, tipsunoloista ja silkkiturkkista koiraa kutsutaan damciksi, olemme todella onnekkaita! Me voimme laajentaa geenipooliamme ulkomuodollisesti erittäin läheisen rodun avulla.

Rotujen uhka

Koiramme –lehdessä (12/1997) Tapio Eerola kertoo artikkelissaan kasvattajista, jotka ovat saaneet Suomen Kennelliitolta erikoisluvan pinserin ja snautserin risteyttämiseen pinserin suppeaksi päässeen geenipoolin laajentamiseksi. Maailmansotien jälkeinen pinserikasvatus perustuu viiteen (5) kantakoiraan.Kennelliiton jalostusneuvoja Päivi Rantasalo viittaa Koiramme-lehden (4/1998) artikkelissaan samaanongelmaan muidenkin rotujen jalostuksessa otsikolla Mistä lisää elinvoimaa rotukoirien jalostukseen?

Koiramme-lehdessä (9/2001) on Päivi Rantasalon kirjoittama artikkeli otsikolla Mihin rotupuhtauteen
pyrkivä koiranjalostus onkaan johtanut?
Artikkeli on yhteenveto Ruotsin Kennelklubin järjestämästä Uppsalan jalostussymposiumista, jossa luennoitsijat haastoivat kasvattajia siirtymään reippaasti eteenpäin uudelle vuosituhannelle, pois 1900-luvun vanhoista asenteista.

Suomen Kennelliitonjärjestämässä Tuusulan rakenneseminaarissa puhunut pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri Kaj Sittnikow suositteli sukusiitoksen kieltämistä, jotta sukurutsauksen sivutuotteena saaduista perinnöllisistä sairauksista päästäisiin eroon. Koiramme-lehdessä (3/2002) julkaistu artikkeli Liike on lääkettä koiralle kertoo lisää seminaarista.

Koiramme-lehdessä (4/2003) on yhteenvetoartikkeli helmikuussa 2003 Hyvinkäällä järjestetystä
jalostusseminaarista otsikolla Tohtori Per-Erik Sundgren: Näyttelyt ovat koiranjalostuksen suurin ongelma. Lainaan otteita kyseisestä artikkelista, jossa tämä tunnettu ruotsalainen kynologi ja koiranjalostusta käsitteleviä kirjoja kirjoittanut tri Sundgren sanoo: ”Suurin osa koiraroduista on kehitetty alle 100 vuotta sitten. Sitä ennen rotukirjat eivät olleet suljettuja, eikä sukusiitos ollut ongelma. Sitten tulivat koiranäyttelyt. Rotukirjat suljettiin. Sukusiitoksesta tuli pikemminkin tapa kuin poikkeus.”
Ja sitten esimerkki erään rodun katastrofista: ”Clumberspanieli on roduista heikoimmassa tilanteessa; kolmasosa rodun koirista kuolee ennen kolmen (3) vuoden ikää erilaisiin sairauksiin ja vikoihin.
Clumberspanielipopulaatio kärsii sukusiitoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen populaatio lähti Englannissa kasvuun vain kahdeksasta (8) yksilöstä. Ainoa mahdollisuus yrittää saada rotu tervehtymään, on risteytys esimerkiksi muiden spanieleiden kanssa.”


Geenipooli

Per-Erik Sundgrenin mainitsema sukusiitos rappeuttaa rotua heikentämällä yksilöiden vastustuskykyä monia sairauksia, esimerkiksi syöpäkasvaimia kohtaan: ”Sukusiitettyjen eläinten geenien lyhyt, monotoninen koodi on helpompi murtaa kuin ulkosiitetetyn pitkä ja monipuolinen koodi.”

Geenivaihtelua koirapopulaatiossa, tässä tapauksessa yhdessä rodussa pienentää sukusiitoksen lisäksi jatkuva linjasiitos. Samoin tekee ulkomuotoon, väriin tai johonkin muuhun yksittäiseen ominaisuuteen perustuva jalostusvalinta ja samansukuisten urosten liian runsas jalostuskäyttö. P-E Sundgrenin mielestä missään rodussa ei yhdellä uroksella saisi olla yli 50 jälkeläistä!

Kokeneet koiraharrastajat ja koirien kanssa ammattinsa puolesta olevat asiantuntijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota koirien lisääntyviin sairauksiin, joiden katsotaan olevan seurausta muun muassa ulkomuodon liiallisesta ihannoimisesta jalostusvalinnoissa sekä sukusiitoksesta tämän ihanteen saavuttamiseksi”, ELT, pieneläinsairauksien erik.el.lääkäri Minna Leppänen kirjoittaa Palveluskoirat-lehdessä (10/2002).

Jos joku uros periyttää hyvin vahvasti omaa tyyppiään, esimerkiksi kaunista ulkomuotoaan, kasvattajille tulee kiusaus ylikäyttää kyseistä urosta. Samankaltaisista jälkeläisistä kun niin helposti saa aikaan tasaisen ryhmän näyttelyyn. Tältä osin olen alkanut pitää kasvattajaryhmien kilpailuttamista ja homogeenisen ryhmän tavoitetta haittana rotumme moninaisuuden ja geeniperimän säilymiselle.
Yleensä näyttelyiden merkitys jalostuksen mittarina on ylikorostunut niin Suomessa kuin monessa muussakin järjestäytyneessä kennelmaassa. Näyttelyissä kun ulkomuoto saa suhteettoman suuren roolin muiden jalostustavoitteiden kustannuksella. Menestyminen näyttelyissä ja kaunis ulkomuoto eivät kuitenkaan saisi olla jalostuksen ykköstavoitteita!

Jalostusvalinnassa onkin syytä huomioida ensisijaisesti koiran luonne ja terveys ja vasta toissijaisesti ulkomuoto. Pitkän tähtäyksen jalostussuunnitelmalla kasvattaja varmistaa myös, että omassa jalostusmateriaalissa ja rodussa yleensä säilyy mahdollisimman laaja geeniperimä. Lisäksi käyttökoiraroduissa tulee tietysti huomioida jalostusyksilöiden taipumukset rodunomaiseen käyttöön.


Uusia geenejä etsimässä

Lähtökohtana itämaisten tuontikoirien jalostuskäytölle on ollut tiibetinspanielin jo alun alkaen todella suppean geenipoolin laajentaminen ja siten rodun elinvoimaisuuden säilyttäminen.

Vuonna 1969 Britanniaan tuotettiin Intiasta ne ensimmäiset uuden verilinjan edustajat, pentuesisarukset Dikki Dolma ja Yasodhara.

Dikki Dolman osti Mrs. Howard Joyce (Northanger-tiibetinspanielit) ja Yasodharan hankki Mrs. Ann Wynyard (Braeduke-tiibetinspanielit) yhdessä Miss Helen Forbesin kanssa (Helfor-tiibetinspanielit). Primus motorina näille tuonneille oli Mrs. Ann Wynyard, hänen ahkera kirjeenvaihtonsa ja lopulta hänen artikkelinsa Intian Kennelklubin lehdessä.

Suomen ensimmäinen uuden verilinjan edustaja oli Dikki Dolman tyttärenpoika POHJ MVA Braeduke Chung Culi, joka pienenä pentuna tuli minulle Englannista vuonna 1973. Nykyään samaista verilinjaa on Suomessa enemmältikin, sillä Dikki Dolma näkyy tunnetun KANS & FIN & SWE CH Zollis Inter-Mez-Zon sukutaulussa.

Sisarukset Dikki Dolma ja Yasodhara olivat melko lähellä nykyistä rotutyyppiä; Yasodhara olisi päässyt vuonna 1970 suureen Cruftsin näyttelyynkin, joka on todella hieno saavutus koiralta kuin koiralta. Näyttelyturkin puuttuminen esti kuitenkin osallistumisen.

Saksalainen Chotu, Intiassa bhutanilaisista vanhemmista syntynyt, edustaa enemmän sitä rotutyyppiä, jollaisia tuotiin Britanniaan ennen ja jälkeen maailmansotien.


Vaihtelua rotutyypissä

Katselen tässävalokuvaa Mrs. Wilmot-Corfieldin mustavalkoisesta Lama-uroksesta, joka oli syntynyt Lhasassa ja joka tuotiin Englantiin vuonna 1911.
Lama on täytettynä British Museumin luonnonhistoriallisella osastolla ja valokuva on nimenomaan tuosta täytetystä koirasta.

Katselen kuvia uroksesta Fanthorpe Nanki Poo, jonka poika Skyid on yksi viidestä (5) sotienjälkeisestä rodun kantakoirasta Britanniassa.

Katselen myös Lady Wakefieldin narttujen, Mughiwulin ja Dolman kuvia, joista maailmansotien jälkeinen kasvatus on alkanut varsin läheisenä sukusiitoksena, sisar-veli, äiti-poika –tyyliin.

Jokainen noista edellämainituista koirista muistuttaa niin päätyypiltään kuin muutenkin hämmästyttävän paljon bhutanilaistaustaista Chotua.
Tuosta tyypistä rotu on kuitenkin muuttunut ja muovautunut aikojen saatossa täällä länsimaissa.
Edelleen on tosin nähtävissä pientä tyypin vaihtelua, jota asiaa pidän rodun todellisena rikkautena.

Jo yksistään Suomessa on hyvin erityyppisiä, kuitenkin rotumääritelmän vaateet täyttäviä tipsuja. Tuore valokuva 2-vuotiaasta Rambosta olkoon esimerkkinä suomalaisesta tyypin vaihtelusta. Rambo on rekisteröity tiibetinspanieli, eikä mitään sukua Chotulle. Mekin osaisimme tehdä ”uusia rotuja”, jos vain haluaisimme. Nykyistä muuttumista onneksi hillitsee rotumääritelmä, johon kaikki kasvattajat voivat tukevasti ankkuroitua.


Chotulaiset Suomessa

Marja-Terttu Kallion (Cayana-tiibetinspanielit) kasvattamia Chotun jälkeläisiä on palkittu Suomen näyttelyissä sertinarvolla (SA) ja seuraavankin sukupolven edustajat ovat täysin rotumääritelmän
mukaisia tipsuja; toisen polven chotulainen sai sertin Lahden kv-näyttelyssä tänä vuonna!

Sloveniassa syntynyt suomalainen Chotun jälkeläinen Moetica Chotu Dasho-La Seduhin, om Päivi Säviaho (Seduhin-tiibetinspanielit), oli VSP, ja palkittiin sertillä Hämeenlinnassa vuonna 2001. Tuomarina oli arvostettu Mr. Andrew Brace Iso-Britanniasta. Dudun kritiikissä Mr. Brace kirjoittaa: ”Vaikka tällä varjostetulla soopelilla on hyvin tasainen päälaki, sillä on monia vanhan ajan laadukkaita piirteitä, jotka ovat katoamassa rodusta kansainvälisesti, kuten korvien asento, oikea leuka, hyvä etuosa, oikea raajojen pituus ja tyypillinen turkki. Liikkuu myös erittäin hyvin. Tämä on tyyppiä, jota rotu tarvitsee juuri nyt.”

Mr. Bracen sanat saavat enemmän merkitystä, kun tiedämme, että hän on arvostellut tipsuja serttinäyttelyissä 1970-luvun lopulta lähtien. Andrew Brace on Tibetan Spaniel Associationin, brittiläisen tipsujen rotujärjestön, tuomarilistoilla A-luokan allrounder, ja tänä vuonna hän arvosteli tiibetinspanielit suuressa Cruftsin näyttelyssä! Mr. Brace on kirjoittanut monia koirakirjoja, mm. The Essential Guide to Judging Dogs vuonna 1994. Hän oli myös mukana kirjoittamassa teosta The International Encyclopaedia of Dogs, joka ilmestyi vuonna 1995. Andrew Brace kirjoittaa myös säännöllisesti kolumneja Dog Worldiin ja Hundsportiin. Keskusteluissaan suomalaisten kasvattajien kanssa Andrew Brace on osoittanut varsin suurta tietämystä ja kiinnostusta rodustamme, sen historiasta ja alkuperäisestä tyypistä.


Damci vai tipsu?

Onko damci joku tipsua muistuttava rotu? Susan Miccio (1995, 35) toteaa ykskantaan, että bhutanilaisissa postimerkeissä esiintyvä damci on tiibetinspanieli.
Kirjan sivulla on valokuva kahdesta postimerkistä; toisessa kirjava koira kasvot suoraan eteenpäin, toisessa kaksi koiraa.

Mrs. Wynyard (1982, 244) kertoo Bhutanin kuningas Jigme Dorji Wangchukista, jolla oli kirjava tiibetinspanieli Khomto (= pieni lapseni).
Valokuva kuninkaasta ja Khomtosta on kirjan kuvasivuilla.

Mrs. Wynyard (1982, 245) mainitsee bhutanilaisen dumcin, joka näyttää aivan tiibetinspanielilta, sekä väritykseltään että päätyypiltään, mutta joka on kookkaampi. Hän viittaa myös bhutanilaisissa postimerkeissä oleviin koiriin; ne eivät hänen mielestään ollenkaan näytä sellaiselta, jonka omistaa Assamissa, Intiassa asuva Mrs. M. Furst. Maininta bhutanilaisesta damcista löytyi netistä molossirotuisten koirien sivuilta: www.moloss.com/001/ptxt/oma.html.

Olisiko damci mastiffityyppinen iso koira?
Chotua ovat kutsuneet damciksi itse asiassa tavalliset bhutanilaiset nähtyään Martina Krügerin ottamia valokuvia koirastaan. Valokuvan perusteella maallikon on tosi hankala hahmottaa koiran kokoa, joten bhutanilaisten rodunmääritys Chotusta lienee mennyt vähän metsään. Chotu on kuitenkin selkeästi tiibetinspanieli,kolmen rotua arvostelevan ulkomuototuomarin tarkastama ja heidän suosituksestaan rotuun otettu ja rekisteröity.

Susan Miccion kirjassa (1995, 36) on tavattoman sievä tricolour-värinen tipsu, joka on kuvattu Lhasassa vuonna 1993. Toivon, että joskus voisin mennä käymään Tiibetissä, Chumbi-laaksossa, ja jos onnekas olisin, löytäisin ja hankkisin itselleni tuollaisen aarteen. Palattuani Eurooppaan minun pitäisi järjestää sille katselmus, jonka perusteella se voitaisiin ottaa rotuun, tiibetinspanielirotuun. Minä kun rodun harrastajana tunnistaisin sen tipsuksi.

Suomessa on tehty näitä rotuunottoja näihin päiviin saakka; lappalaisrotujen harrastajat kiertelivät 1960- ja 1970-luvuilla Lapissa etsimässä työkoiria, joita ei oltu rekisteröity mihinkään rotuun, ja ottivat siten lapinkoira- ja lapinporokoirarotuihin arvokasta geeniainesta. Samoin on avattu rotukirja monelle muullekin uudelle rodulle, esimerkiksi pohjanpystykorvalle ja jackrusselinterrierille.


Ei peke, ei mastiffi

Chotun tapauksessa olemme saaneet rotuumme uutta verta, uutta geeniainesta. Tämä on järkevää, pitkän tähtäyksen jalostamista ja rodun elinvoimaisuuden säilyttämistä! Suuret kiitokset kuuluvat Mrs.
Wynyardille, joka rohkeasti ja itseään säästämättä on vuoden 1969 tuontien jälkeenkin ollut mukana etsimässä uusia verilinjoja rotuumme! Arvostellessaan Suomessa vuonna 2000 Ikaalisten erikoisnäyttelyssä Mrs. Wynyard tapasi Chotun suomalaisia jälkeläisiä ja oli kiinnostunut tästä uudesta sukulinjasta.
Lämpimät kiitokset myös Sloveniaan Primoz Peerille (Rombon-tiibetinspanielit), jonka
ansiosta Chotu saatiin rekisteröityä!

Alkukantaisen koiran käyttö saattaa muuttaa jälkeläistensä ulkomuototyyppiä jonkin verran, niinkuin kahden rodun risteyskin. Koiran sukupolvikierto on kuitenkin niin nopeaa, että voimme jalostusvalinnoilla aika pian häivyttää mahdollisia epätoivottuja ulkomuoto-ominaisuuksia. Olen Andrew Bracen kanssa samaa mieltä siitä, että kiinanpalatsikoira-tyyppi on lisääntynyt tipsussa, nimenomaan sen päässä. Yhä useammin näkee lyhyitä ja leveitä kuonoja, poimujakuonossa ja raskaita huulia. Toisaalta koko tipsusta on meillä Suomessa tullut kookkaampi ja raskaampi – muissa pohjoismaissa rodun yleisilme on näyttelyissä ollut pienempi ja sirompi.

1930-luvulla Britanniassa elänyt tuontinarttu Doma of Ladkok oli mallina silloin, kun tipsun ensimmäistä rotumääritelmää siellä kirjoitettiin. Intian silloiset tiibetiläisrotujen asiantuntijat olivat sitä mieltä, että Doma on paras tipsu, mikä koskaan on tullut Tiibetistä! He ihmettelivätkin, miten tuollainen pieni jalokivi on ollenkaan voitu antaa pois maasta. Doman omistaja Dr. Greig on kertonut, että tämä tuotiin hänelle keskellä yötä koriin peitettynä juuri ennenkuin hän oli palaamassa kotimaahansa Englantiin Pohjois-Intiasta, läheltä Tiibetin rajaa. Dr. Greig oli varma siitä, että Doma oli varastettu jostain tiibetiläisestä luostarista. Kuvia Domasta on Miss Mayhew’n kirjassa ja Mrs. Wynyardin kirjoissa (1980 ja 1982).


Summa summarum

Ehkäpä Chotun ja sen jälkeläisten jalostuskäyttö osaltaan estää rotumme ”pekemäistymistä” tai ”molossoitumista”. Jalostusvalinnoissa jokainen kasvattaja joutuu tekemään kompromisseja, kaikki tavoitteet eivät suinkaan toteudu ja täydellistä koiraa ei ole olemassakaan. Joskus voi antaa enemmän
merkitystä geeniperimälle kuin ulkomuodolle. Luonne ja terveys ovat kuitenkin niitä tekijöitä, joista kukaan vastuullinen kasvattaja ei suostu tinkimään.

Ms. Juliette Cunliffe kertoo toimittamassaan Tibetan Breeds International Magazinessa tiibetiläisten rotujen paneelista, joka pidettiin New Delhissä, Intiassa vuonna 1970. Kokoukseen osallistui viisi tiibetiläissyntyistä koira-aktiivia ja muutama muu tiibetiläisrotujen harrastaja. Tarkoitus oli selvittää tiibetiläisten rotujen eroja, nimityksiä ja rotumääritelmiä.

Paneelissa selvisi, että tiibetiläiset itse ovat kutsuneet tipsua nimellä jemtse apso = lyhytturkkinen apso (jemtse = saksilla leikattu). Sir Edward Wakefieldin mukaan rodun sotien jälkeinen tärkeä kantaemo Dolma oli gyakhi, tai ainakin sen merkkistä koiraa Sir Wakefield pyysi Sikkimin maharadjalta. Niinpä gyakhi-Dolma sitten saapuikin 1940-luvulla New Delhiin suoraan Phari Dzong-luostarista, Tiibetistä. Kuvia Dolmasta on Miss Mayhew’n kirjassa ja Mrs. Wynyardin kirjoissa (1974, 1980, 1982). Delhin kokouksen mukaan gyakhi (esiintyy myös muodoissa gyaki, gya-khyi, gya-kyi) tosin tarkoittaa kiinanpalatsikoiraa (gya = kiinalainen, kyi= koira)

Olen aina vähän vierastanut rotumme nimen spanieli-loppua. Tipsullahan ei oikeasti ole mitään tekemistä varsinaisten spanieleiden kanssa; tipsu ei ole metsästyskoira, eikä sillä ole isot riippukorvat. Hankalia ovat myös nuo tiibetiläiset nimiversiot. Olisiko jo aika saada rodulle uusi ja osuvampi nimi?



Pirkko Linnus

Saffron-tiibetinspanielit




Lähdeluettelo:


Cunliffe, Juliette: Tibetan Breeds International Magazine Issue 1, 1992

Harrer,Heinrich: Seitsemän vuotta Tiibetissä, 1953

Mayhew, Phyllis M: The Tibetan Spaniel, 1971

Miccio, Susan W: The Tibetan Spaniel, A Gift From the Roof of the World, 1995

Rantasalo, Päivi: Perinnöllisyyden ja koiranjalostuksen perusteet, Kennelliiton koulutusmateriaali 1996

Suomen Kennelliitto: Koiramme-lehti nro 12, 1997

Suomen Kennelliitto: Koiramme-lehti nro 4, 1998

Suomen Kennelliitto: Koiramme-lehti nro 9, 2001

Suomen Kennelliitto: Koiramme-lehti nro 3, 2002

Suomen Kennelliitto: Koiramme-lehti nro 4, 2003

Suomen Palveluskoiraliitto: Palveluskoirat nro 10, 2002

Svenska Kennelklubben: Hundsport nro 10, 2001

Tiibetinspanielit ry: Tiibetinspanielivuosikirja, 2001

Wynyard Ann: The Dog Directory Guide to the Tibetan Spaniel, 1974

Wynyard Ann Lindsay: Dog Directory Guide to Owning a Tibetan Spaniel, 1980

Wynyard Ann Lindsay: Dogs of Tibet and the history of Tibetan Spaniel, 1982

www.kokonaisvaltaisenkoiranjalostuksentukiheti .fi

This article Tibbie or Damci? is here in English: www.tiibetinspanielit.fi/Artikkelit/Tibbie or Damci?


Terminologiaa

Edellä olevassa artikkelissa esiintyy muutamia jalostukseen liittyviä termejä, joiden merkitystä on hyvä selventää. Allaolevat paritusmenetelmät ovat lyhennelmiä, ja ne on otettu Kennelliiton jalostusneuvoja Päivi Rantasalon vuonna 1996 kirjoittamasta liiton koulutusjulkaisusta Perinnöllisyyden ja koiranjalostuksen perusteet:

1. Sukusiitoksella

tarkoitetaan sitä, että keskenään paritettavat yksilöt ovat toisilleen läheisempää sukua kuin rodun yksilöt keskimäärin. Sukusiitos on erittäin ahdasta, jos paritettavat yksilöt ovat toisilleen läheistä sukua (esim. isä-tytär, sisarusparitus), lievemmissä muodoissa sukulaissuhde on etäisempi.

2. Linjasiitos

on sukusiitoksen lievempi muoto, yhteinen esivanhempi on hiukan taaempana paritettavan uroksen ja nartun sukutauluissa. Yhdistelmän koirien olisi kuitenkin hyvä olla muutoin (tuota yhteistä esivanhempaa lukuunottamatta) mahdollisimman vähän sukua keskenään, jotta tarpeetonta homotsygoitumista ei tapahtuisi. Linjasiitos on luonnollisesti ahdasta sukusiitosta turvallisempi ratkaisu.

3. Ulkosiitoksella

tarkoitetaan sellaisten yksilöiden parittamista, jotka eivät ole toisilleen lainkaan sukua. Sukusiitoksen ja jatketun linjajalostuksen jälkeen on aina syytä hakea mukaan ”vieraampaa verta”. Valitettavasti monet koirarodut vain jo ovat suvuiltaan niin toisiinsa nivoutuneita, ettei todellista ulkosiitosta enää voida
tehdä. Ulkosiitoksessa on vaikeampi ennakoida lopputulosta kuin sukusiitettyä linjaa jatkettaessa, mutta rodun ja linjan elinvoimaisuuden säilyttämisen nimissä tätä vaihtoehtoa on syytä käyttää.

4. Risteytyksellä

tarkoitetaan saman rodun eri muunnosten (koko-, väri- tai karvanlaatu-) parittamista tai täysin erirotuisten koirien parittamista.Huoli koirarotujen ja –muunnosten liian pienistä todellisista populaatioista eli liiallisesta kannan sisäisestä sukulaistumisesta, on johtanut siihen, että rotujen rajat pyritään harkitusti pitämään hiukan raollaan. FCI on suositellut harvalukuisten rotumuunnosten kohdalla muunnosten välisiä risteytyksiä elinvoiman turvaamiseksi. Joidenkin rotujen kohdalla näitä risteytyksiä voidaan asianomaisen rotujärjestön pyynnöstä tehdä vapaasti, muissa vaaditaan Kennelliitolta anottu poikkeuslupa.

Pirkko Linnus


Toinen vastausartikkeli, julkaistu Tiibetinspanielit ry:n jäsenlehdessä 3/2003


TIPSUT 2. MAAILMANSODAN JÄLKEEN


Lehtemme viime numerossa (2/03) julkaistussa artikkelissa mainitsin ohimennen rotumme maailmansotien jälkeisen kasvatuksen viisi kantakoiraa Britanniassa. Tässä jutussa tarkoitukseni on kertoa enemmän rotumme kantakoirista ja siten myös valottaa koko länsimaisen kasvatuksen tarpeesta saada lisää jalostusmateriaalia todella kapella pohjalla aloitettuun rotuun. Seuraavassa numerossa ovatkin sitten vuorossa kaikki uudet tuonnit alkaen vuodesta 1969.


Greigien aika

Miss Phyllis Mayhew (Mingshang) kasvatti jo ennen toista maailmansotaa kiinanpalatsikoiria ja oli sangen kiinnostunut myös tipsuista. Hän oli varannut jo pennunkin, mutta sodan uhan lähestyessä hän joutui perumaan varauksensa. Hän näet uumoili joutuvansa vaikeuksiin oman pekingeesikantansa säilyttämisessä sodan aikana ja epäili, ettei hänellä olisi ollut mahdollisuutta vaalia myös omaa tipsukantaa sodan puutteellisissa oloissa. Sotien jälkeen miss Mayhew jatkoi kiinanpalatsikoiriensa kasvattamista, mukaan tulivat myös cavalier king charlesinspanielit ja sittemmin myös tipsut, vuonna 1965.

Tiibetinspanielit olivat tulleet Brittein saarille jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Rotu eli ja voi hyvin tuohon toiseen maailmansotaan saakka ja Miss Mayhew kertoo kirjassaan tuon ajan kasvattajista, eritoten Ladkok ja Lamleh -tipsuista, joiden kasvattajat olivat äiti ja tytär, Mrs Greig ja Dr Greig. Miss Mayhew muistelee istuneensa pekingeesiensä kanssa monessa Lontoon näyttelyssä lähellä tipsuja ja ihailla Greigien kasvatteja, jotka olivat laadukkaita, viehättäviä pikkukoiria.

Dr Agnes Greid työskenteli 1920-1930 -luvuilla lääkärinä Karachi-nimisessä kaupungissa Pohjois-Intiassa Women's Medical Servicen palveluksessa. Usein hänen työtehtävänsä veivät hänet Himalajan rinteille, missä hän tapasi tiibetiläisiä, nepalilaisia, sikkimiläisiä, bhutanilaisia ja tietysti myös heidän koiriaan. Työnsä ansiosta hänellä oli mahdollisuus saada itselleen Himalajan alueen koiria; tiibetinspanieleita, lhasa apsoja, tiibetinterriereitä ja pekingeesejä. Näitä koiriahan ei myyty rahalla, vaan lahjoitettiin esimerkiksi kiitollisuuden osoituksina. Ikivanha tiibetiläinen lääketiede käytti paljon rohtokasveja, mutta tuohon aikaan varmin keino kaikkien sairauksien hoidossa ja ennaltaehkäisyssä oli kuitenkin Dalai Laman virtsan käyttö niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Niinpä voi hyvin kuvitella, miten kiitollisia alueen ihmiset olivat dr. Greigille parantuessaan erilaisista sairauksista länsimaisen lääketieteen ansiosta.

Näitä kallisarvoisia lahjoja ja heidän Lamleh-jälkeläisiään dr. Greig esitti Intiassa, missä brittiläisen siirtomaapolitiikan myötä oli jo silloin koiranäyttelyjä. Tytär lähetti koiriaan myös Englantiin, jossa äiti-Greig esitti ja kasvatti näitä Himalajan alueen koiria Ladkok-nimellä ja cockerspanieleita Rozel-nimellä. Vielä nykyäänkin suomalaiset tiibetinterrierikasvattajat puhuvat oman rotunsa Lamleh-linjasta.

Dr. Greig muuten oli sitä mieltä, että todelliset tiibetinspanielit löytyvät, ei mistä päin Tiibetiä tahansa, vaan pohjois-intialaisen Darjeelingin kylän lähistöltä, tarkoittaen Pohjois-Intian lisäksi Chumbi-laakson aluetta Etelä-Tiibetissä, Nepalin itäosia, Sikkimiä ja Bhutanin länsiosia.


Nykykasvatuksen neljä kantakoiraa

Skyid

Toinen maailmansota oli rodullemme tuhoisa; vain yksi uros, vuonna 1943 syntynyt Skyid sellvisi jatkamaan Greigien ja muiden vuosisadan alun kasvattajien aikaansaamaa jo sinänsä vahvaa kantaa.

Sodan jälkeisen kasvatuksen voimahahmon, Lady Wakefieldin mielestä Skyid ei ollut kovin tyypillinen tiibetinspanieli. Sen kerrotaan olleen ketunpunainen, suuri, raskas ja karkea koira, jolla oli erittäin pitkä kuono ja samalla myös kovin paljon alapurentaa. Englantilaisissa tipsukirjoissa ei valitettavasti ole valokuvaa Skyidistä, mutta isästä, Fanthorpe Nanki Poosta sitä vastoin on useitakin kuvia. Näiden valokuvien perusteella vuonna 1934 syntynyt Nanki Poo ei sitä vastoin ole ollut raskas sanan nykyisessä merkityksessä.

Miss Mayhew ihmettelee kirjassaan (1971-19) Skyidin kokoa; sen on sanottu olleen kolme kertaa suurempi kuin tavallsiet tipsut. Jos tavalliset tipsut olivat sen aikaisen rotumääritelmän mukaisesti noin kolmikiloisia, Skyid lienee ollut kuitenkin vain noin kymmenkiloinen. Ihmetellä kuitenkin täytyy, miksi Skyid yleensäkin oli muita tipsuja kookkaampi. Sehän oli Ladkok- ja Lamleh-taustainen, ja Greigien kasvatteja pidettiin tunnetusti pieninä.

Tashi

Sodanjälkeisen kasvatuksen toinen uros oli tiibetiläinen Tashi, joka oli syntynyt Tashi-Gong luostarissa Shigatsen kaupungin lähellä Etelä-Tiibetissä.

Shigatse on ollut Lhasan jälkeen Tiibetin tärkeimpiä kaupunkeja juuri luostarinsa ansiosta, jossa parhaimmillaan on asunut yli neljä tuhatta munkkia. Tashi-Gong -luostarissa on perinteisesti ollut Panchen Lamojen asuinpaikka, kun taas Dalai Lamat ovat aina asuneet Potalassa, Lhasassa. Shigatse sijaitsee Nepaliin vievän tien varrella n. 300 km Lhasasta länteen ja Tiibetin-Nepalin rajalta n. 530 km pohjoiseen. Tosiasiassa etäisyydet eivät ole noin suuret, mutta vaikeakulkuisissa oloissa tiet tekevät monia mutkia, joista kertyy kilometrejä. Tashi-Gong -luostarista käytetään joissakin tietolähteissä nimeä Tashigong, Tashilhumpo tai Tashilhümpo.

Tashin omisti Mr Lakshaan Sing, puoliksi tiibetiläinen, jonka työtehtäviin kuului brittiläisen kauppa-agentuurin kirjanpitotyöt Länsi-Tiibetissä. Kuvausta tai kuvaa Tashista ei ole käytettävissä, valitettavasti.

Mughiwuli

Tämä narttu syntyi Lahoressa, Pohjois-Intiassa tiibetiläisistä vanhemmista vuonna 1938. Mughiwulin molemmat vanhemmat, Nashpu ja Duma, olivat kotoisin Taklakot-luostarista, joka sijaitsee Lounais-Tiibetissä ihan Nepalin pohjoisrajan tuntumassa Kailas-vuoren eteläpuolella.

Mughiwulin kasvattaja oli intialainen dr Khansi Ram, kauppa-asiamies, joka kävi säännöllisesti työmatkoilla Länsi-Tiibetin Gartokissa mukanaan Duma-tipsunsa. Dr Khansi Ram lahjoitti Duman narttupennun, Mughiwulin Sir Edward ja Lady Wakefieldille, jotka tuolloin asuivat Punjabissa, Intiassa.

Mughiwuli esiintyi koiranäyttelyissä Intiassa ja palkittiin sertifikaatilla. Susan Miccion kirjassa (1995-45) ja Phyllis Mayhew'n kirjassa (1971-19) on maininta. että Mughiwulista olisi tullut myös Intian valio. Erikoista pikku-Mughiwulissa oli sen pystyt korvat, jotka olivat melko yleisiä myös englantilaisilla vuosisadan alun tipsuilla. Mughiwulin kerrotaan olleen harvinaisen viehättävä, ja moni perheen ulkopuolinen ihastui koiraan nimenomaan tuon luonteen takia. Wakefieldit asuivat myöhemmin myös Sikkimissä, jolloin Mughiwuliin ihastui Sikkimin maharaja Sir Pratep Sing, Malvendra Bahadur. Tarkempaa kuvausta Mughiwulin koosta tai väristä ei ole käytettävissä, mutta toki monta valokuvaa. Mughiwuli sai kaksi pentuetta edellä esitetyn Tashi-uroksen kanssa. Hääparin ensitapaaminen oli Simlassa, jonne molemmat matkustivat kotipaikkakunnaltaan. Morsian matkusti hienosti Rolls Roycella, jonka omisti edellä mainittu maharaja.

Tashin ja Mughiwulin kahdeksasta pennusta (neljä kummassakin pentueessa) kukaan ei alunperin jäänyt Wakefieldeille. Onneksi Lama-niminen uros palasin takaisin kasvattajalleen ja muutti Wakefieldien mukana Englantiin, jonne perhe palasi Intiasta vuonna 1946.

Laman pentuesisarukset, uros ja narttu, menivät brittiläiselle Hawkinsin perheelle, joka siihen aikaan asui Intiassa. Myös Hawkinsit palasivat Englantiin vuonna 1946 mukanaan tipsusisarukset, jotka Englannissa rekisteröitiin tiibetinspanieleiksi nimillä Garpon ja Potala.

Kuvien ja kuvausten perusteella nämä kolme pentuesisarusta ovat olleet tyypiltään ja kooltaan saman oloisia ja pienempiä kuin sodasta selvinnyt Skyid. Miss Mayhew kertoo kirjassaan (1971-19) sodanjälkeisten kantakoirien ulkomuodollisistä eroista ja mainitsee pentuesisarusten yhteneväisen tyypin; ne olivat tasapainoisia ääriviivoiltaan, jalat eivät olleet liian korkeat, päivänvaloa näkyi kuitenkin vartalon alapulella. Etujalat ovat olleet vain kohtuullisesti kaarevat ja luusto kohtuullinen. Kaikilla on ollut melko pitkä kuono.

Dolma

Lady Wakefieldin Mughiwuli oli tehnyt vaikutuksen Sikkimin maharajaan ja hänellä oli ollut tuo merkittävä rooli Rolls Roycensa lainaamisessa ja siten Mughiwulin pentujen aikaansaamisessa. Samainen maharaja halusi kiittää Sir Wakefieldiä hänen tehtävistään Sikkimin hyväksi ja niinpä Sir Edward ehdotti kuin ehdottikin palkkiokseen tiibetinspanielinarttua (gyakhia). Gyakheja arvostettiin kallisarvoisina lemmikkeinä ja tarkkanäköisinä vahteina luostareissa ja ylhäisökodeissa. Tiibetiläiset olivat haluttomia luopumaan koiristaan, etenkin nartuista. Maharaja oli Sikkimin hallitsijana Etelä-Tiibetin Chumbi-laaksossa, aivan Sikkimin rajan tuntumassa sijaitsevan Phari Dzong -luostarin suojelija, joten hänellä oli tipsun hankkimiseen mitä parhaimmat edellytykset.

Wakefieldit olivat jo muuttaneet Intian puolelle New Delhiin, kun muutamia kuukausia myöhemmin maharajan lähettiläs saapui heidän asunnolleen pukeutuneena pitkään, leveähihaiseen kaapuun. Molemmilla käsillään hän kannatteli purppuranväristä silkkityynyä, jolla nukkui kullanvärinen gyakhi. Hänen nimensä oli Dolma, ikää noin 4 kuukautta.

Dolma muutti Englantiin Wakefieldien mukana yhdessä perheen jo vanhemman tipsu-uroksen, Laman kanssa vuonna 1946. Miss Mayhew'n mielestä Dolma oli aivan erityyppinen, paljon pienempi ja sirompi kuin Mughiwulin lapset, ja tavattoman viehättävä; sen olemus toi rodulle monia uusia ihailijoita. Dolmalla oli tapana kohottaa korviaan korkealle kuunnellessaan ja ollessaan tarkkaavainen.

Toisen maailmansodan jälkeisistä Britannian kantakoirista Dolma oli pienin, mutta narttuna sen merkitys rodun uudelle tulemiselle oli valtavan suuri. Dolma sai kolme pentuetta Laman (Tashin ja Mughiwulin pojan) kanssa ja Laman kuoltua Dolma sai vielä useita pentueita oman poikansa Mondo Lan kanssa. Kolmannen ja siis viimeisen pentueensa Laman kanssa Dolma sai vuonna 1950. Pentueessa oli mm. uros Seng Ge La, joka oli rodun ensimmäisen brittivalion CH Rowena of Paduan isän isä.

Sen Ge La näkyy erittäin tunnetun uroksen CH Sivas Ten-Sing of Myarlunen takana (äidin isä) ja Seng Ge La oli myös oli myös Paula Kangassalon (of Zlazano) kantanartun CH Huntglen Braeduke Lhotsen takana (äidin äidin isä). Ten-Sing oli Paula Kangassalon CH Braeduke Tin-Ti-Lin -nimisen nartun isä. Tin Ti Lin taas oli suomalaisen tipsukasvatuksen Grand Old Ladyn, Orvokki Keskisen (Central Point) kantanartun emä ja siten monen suomalaisen kasvattajan koirien takana; Salme Vestelin (Sajasan), Päivi Säviaho (Seduhin), Marjo Aronen (Gismarin), Katriina Huhtinen (Tashi-Gong), Ella Karttimo (TaoTaon).

Ten-Sing oli myös Paula Kangassalon uroksen CH Sivas Kirbahin isä, joka taas oli suomalaisen tipsukasvatuksen merkittävimmän uroksen, CH Huntglen Rampan äidin isän isä. Oma kasvatukseni pohjaa Zlazano-narttuun, joka oli 2-4 -linjaus Kirbahiin. Olen iloinen siitä, että minulla oli tilaisuus vuonna 1970 tavata Kirbah, silloin 7-vuotias, tavattoman sievä black & tan -värinen uros, kaikkien kasvattieni esi-isä.

Kantaäiti Dolma kuoli vasta vuonna 1962, lähemmäs 20-vuotiaana.


Britanniassa asuneet viis kantakoiraa

Brittein saarilla asuivat siis sodasta selvinneet Skyid-uros, Wakefieldien Dolma-narttu ja nuo Intiassa vuonna 1941 syntyneet sisarukset (Tashi x Mughiwuli -pentueesta), joista enemmän tässä luvussa.

Lama oli soopeliuros, joka esiintyi vuonna 1950 Cruftsin näyttelyssä. Valokuvassa, joka on otettu tuossa näyttelyssä, Lama istuu omistajansa Lady Wakefieldin sylissä keskimmäisenä. Tämä kuva on todennäköisesti ainoa säilynyt kuva Lamasta. Mrs Wynyard kuvailee kirjassaan (1982-127) urosta seuraavasti: "Lama oli väriltään soopeli ja sillä oli hyvä kaulus. korvat kohosivat hieman, mutta eivät ollee niin pystyt kuin Mughiwulin".

Lama on jättänyt varsin voimakkaasti oman tassunjälkensä nykyaikaisen tiibetinspanielikasvatuksen historiaan useiden Dolma-nartun kanssa saatujen jälkeläisten kautta, joiden yhteyttä suomalaisiin tipsuihin on jo selvitetty Dolman kohdalla.

Garpon oli väriltään kirkas punainen, ja kuvauksien mukaan se oli komea uros. Garpon ja sisarensa Potala saivat yhteisen pentueen, jossa syntyi Susan of Deddington. Kun Susan astutettiin Skyidillä, syntyi Ramba of Armadale. Ramban ja siten myös Garponin vaikutus nykykoiriin on näkysissä Ramban pojan, Toomai of Furzyhurstin ja toomain pojan CH Kyeho Za Khyin kautta. Mrs Wynyardin uroksen, Huntglen Rosaree Bhabun vanhemmat olivat Za Khyin lapsia.

Garpon katosi mystisesti kotipuutarhastaan Englannissa, joten hänen vaikutuksensa rodun jalostukseen jäi valitettavasti kesken.

Potala, koko pentueen ainoa narttu, joka jatkoi sukua länsimaissa, oli väriltään black & tan, siis musta punaruskein merkein. Potalalla on merkitystä jälkipolville yhtällailla Za Khyin kautta, mutta Garpon x Potala -risteytyksestä syntyivät Susanin lisäksi myös urokset Kyipup ja Prince of Dzun. Kun Skyidin ja Susan of Deddingtonin tytär Ta-Le (Ramba of Armadalen sisko) astutettiin Kyipupilla, syntyi Ama Dablam of Furzyhurst. Ama Dablam astutettiin Ramba-enollaan, josta pentueesta syntyivät sisarukset Furzyhurst Virtuous Dragon ja Furzyhurst Tiger Lily. Nämä sisarukset paritettiin keskenään ja tästä yhdistelmästä syntyi Szufung Lotus of Furzyhurst. Lotus taas oli rotumme tärkeän suomalaisen kantanartun, CH Huntglen Braeduke Lhotsen äidin äidin äiti ja on siis näkyvissä Lhotsen sukutaulussa ensimmäisessä, vuonna 1990 julkaistussa suomalaisessa valiokirjassa.

Garpon x Potala -yhdistelmästä syntynyt edellä mainittu punainen uros Prince of Dzun oli Mylady Zetta- nimisen nartun isä. Zetta oli Mrs Wynyardin jo aiemmin mainitun uroksen Huntglen Rosaree Bhabun äidin äiti. Bhabu taas oli tuon suomalaisen tipsukasvatuksen tärkeän kulmakiven CH Huntglen Rampan isän isä.

Potala kuoli 17-vuotiaana, siis vuonna 1958.


Pohdintaa

Tarkkaavainen lukija on varmaan jo huomannut, miten nykypäivän tipsujen kasvatuksen alkumetreillä on tehty varsin läheisiä linjauksia. On tietenkin ymmärrettävää, että näin tehtiin, sillä jalostusmateriaalia ei liiemmin ollut. Väistämättä herääkin kysymys, miten rotu on voinut selvitä näin tiukoista linjauksista? Miksi vieläkin rotuamme voi kutsua varsin terveeksi, onhan monen muun yhtä kapealta pohjalta lähteneen rodun tilanne jo aika toivoton?

Voisi olettaa tipsun olleen alkuperämaissaan aikamoisen terve koirajoukko, koska noiden summittaisesti valikoituneiden kantakoirien linjaukset eivät jo alkujaan näkyneet ongelmina rodussa. Miss Mayhew kertookin, että pennut olivat vahvoja ja terveitä, niin kuin vanhempansakin.

Susan Miccio kertoo kirjassaan (1995-42) sekaannuksesta, mikä oli Himalajan alueen rotujen nimissä niin Tiibetissä kuin Englannissakin 1930-luvulla. Tiibetiläiset itse jaottelevat koiriaan ja tunnistavat rotujaan enemmänkin toiminnan kuin ulkomuodon perusteella ja eri rotujen nimet vaihtelevat eri puolilla Himalajan aluetta. Onko toimintaan ja luonteeseen perustuva jalostusvalinta ollut samalla sitä, että sukulaisia ei pariteta keskenään? Ovatko tiibetiläiset osanneet aivan luontaisesti välttää linjasiitosta, kuten luonnonvaraiset eläimet itse vaistomaisesti tekevät säilyttääkseen lajinsa elinvoimaisuuden? Ovatko nuo neljä koiraa Skyid, Tashi, Mughiwuli ja Dolma olleet sattumoisin niin täysin erisukuisia, että rotu on kestänyt nuo alkuaikojen vahvat linjaukset Britanniassa?

Olisiko mahdollista myös se, että rotuumme olisi rotukirjan sulkeutumisen jälkeen saatu jonkun toisen rodun geenejä vahinkoastumisen/tietämättömyyden/tietoisen valinnan seurauksena? Silloin länsimaiset tipsut eivät olisikaan vain näiden neljän kantakoiran jälkeläisiä, vaan rodussamme olisi muutakin lisättyä kuin vuonna 1969 alkaneet uudet tuonnit ja niiden uudet geenit. Paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta vastauksia ja tarkempaa tietoa rotumme varhaisilta ajoilta ei välttämättä koskaan tule löytymään.

Mrs Wynyardin kirjan (1982) esipuheessa TSA:n kunniajäsen ja sen entinen puheenjohtaja Lady Freda Valentine kiittää Mrs Wynyardia kirjan kattavuudesta, siitä mittavasta pohjatyöstä ja tutkimuksista, mitä kirjan kirjoittamiseen on käytetty ja kirjan erinomaisista valokuvista. Erityiskiitoksen saa Mrs Wynyardin kaukonäköisyys rodun elinvoimaisuuden säilyttämisessä uusien verilinjojen, uusien tuontien avulla. Lopuksi Lady Freda heittää pallon meille muillekin, että myös me tulevaisuudessa noudattaisimme Mrs Wynyardin esimerkkiä uusien verilinjojen etsimisessä!


Pirkko Linnus

Saffron-tiibetinspanielit


Lähdeluettelo:

Booz, Elizabeth B: A Guide to Tibet, 1986

Mayhew, Phyllis M: The Tibetan Spaniel, 1971

Miccio, Susan W: The Tibetan Spaniel, A gift From the Roof of the World, 1995

Tiibetinspanielit ry: Tiibetinspanieli valiokirjat 1964-1988, 1990

Wynyard Ann: The Dog Directory Guide to the Tibetan Spaniel, 1974

Wynyard Ann Lindsay: Dog Directory Guide to Owning a Tibetan Spaniel, 1980

Wynyard Ann Lindsay: Dogs of Tibet and the history of Tibetan Spaniel, 1982


Kolmas vastausartikkeli, julkaistu Tiibetinspanielit ry:n jäsenlehdessä 4/2003


UUSIA GEENEJÄ ETSIMÄSSÄ


Länsimainen tipsukasvatus II maailmansodan jälkeen perustuu neljään kantakoiraan: Skyid, Tashi, Mughiwuli ja Dolma. Materiaalin vähyydestä johtuen alkuaikojen yhdistelmät olivat varsin voimakkaita sukusiitosparituksia; äiti-poika, sisarukset jne.

Puhuessaan Englannin ensimmäisen Open Show’n palkintojenjakotilaisuudessa vuonna 1967 Tibetan Spaniel Associationin (TSA) silloinen puheenjohtaja, Lady Freda Valentine kehotti voimakkaasti pitämään silmät ja korvat auki kaikille tuontikoirille, joista rotu voisi hyötyä uusien geenien muodossa. Niin monet henkilöt olivat jo aiemmin tehneet lujasti töitä rotumme eteen ja Lady Valentine varoitteli liiallisesta sisäsiitoksesta ja sen aiheuttamista uhkatekijöistä koko tiibetinspanielirodulle.

Vastuullisetkasvattajat ottivat Lady Valentinen kehotukset vakavasti, ja maailmalta löytyikin monia rekisteröimättömiä tipsuja, jotka tiettävästi eivät olleet sukua tunnetuille kantakoirille. Nyt näitä löydettyjä koiria, tavallisia perhekoiriakin, toivottiin voitavan käyttää jalostukseen ja siten laajentaa geenipohjaa.


Löytöjä

Bhalu oli Kalimpongissa Intiassa syntynyt uros ja vapautui Englannissa karanteenista vuonna 1967. Bhalu otettiin Englannissa tiibetinspanielirotuun, tuomarina Mr A. O. Grindey, ja rekisteröitiin
nimellä Pride of Kalimpong. Bhalu ei kuitenkaan ollut kiinnostunut lisääntymispuuhista, eikä siis saanut jälkeläisiä.

Englannista löytyi myös Ci-Ci, kotikoira, joka oli ostettu Hongkongista. Neidolla ei oltu koskaan teetetty pentuja, ja ikäkin oli jo tässä vaiheessa esteenä.

Saksassa asui 1960-luvulla samassa perheessä kaksi narttua, toinen oli syntyisin Afrikan Mosambikista ja toinen Etelä-Amerikan Ecuadorista. Kuvien perusteella molemmat muistuttivat kovin paljon Wakefieldien Dolma-narttua, tärkeää kantakoiraamme. Nähtävästi kumpikaan narttu ei saanut perheenlisäystä.

Shimbu-uroslöytyi Nepalista ja asui 1960-luvulla Kaliforniassa. Shimbua käytettiin kerran jalostukseen, mutta pentueesta ja nartun omistajasta ei ole myöhemmin löytynyt mitään tietoa, sillä tiibetinspanieleita ei vielä silloin rekisteröity Yhdysvalloissa.

Amerikkalainen tipsujärjestö Tibetan Spaniel Club of America (TSCA) perustettiinvasta vuonna 1971 ja silloin rodulle avattiin rotukirja. Tämä tarkoitti kantakoirien dokumentointia ja tietojen viemistä
kantakirjaan, siis tipsujen rekisteröimistä. Amerikan Kennelklubi hyväksyi tiibetinspanielit viralliseksi roduksi kuitenkin vasta vuonna 1983.

Ranskassa asui Shakti-narttu, joka oli saatu lahjaksi Dalai Lamalta Intiassa. Shakti ei lainkaan innostunut vauvajutuista, eikä siis saanut jälkeläisiä.


Vihdoinkin jälkeläisiä!

Sveitsiläinen Mr Rügg (von Bodjul) hankki Kathmandussa tiibetiläiseltä pakolaiselta Cho-Cho-nartun,
joka oli syntynyt vuonna 1960. Cho-Cholla oli ainakin neljä pentuetta Sveitsissä.

AmerikkalaisetT om ja Florence Whiting hankkivat pentuesisarukset, Bimbo-uroksen ja Dido-nartun, jotka olivat syntyneet ja rekisteröity tiibetinspanieleiksi Intiassa vuonna 1967. Sisarukset tekivätkeskenään pari pentuetta, joista jälkeläisistä ainakin uros Bim’s Shri Brandywine on jatkanut sukuaan Yhdysvalloissa. Tätä sukulinjaa saatiin Englantiinkin, Shri Brandywine on CH Helfor Solo Khumbun äidin äidin isä. Suomessa on kaksi Solo Khumbun tytärtä, CH Braeduke Bogo-Poo ja CH Braeduke Bogo La.

Vuonna 1967 Mrs Wynyard (Braeduke) sai käsiinsä Intian Kennelklubin lehden, Indian Kennel Gazette. Lehdessä kerrottiin kahden tiibetinspanielin rekisteröimisestä Intiassa. Koirat olivat Tiibetissä syntyneet uros Jigme Khampa ja narttu Yang Chelna. Koirien omistaja oli Mrs Banerjee, joka asui Poonassa, Intiassa.
Jigme Khampa ja Yang Chelna saivat yhteisen pentueen, joista kaksinarttua, Dikki Dolma ja Yasodhara saapuivat Britanniaan vuonna 1969. Molemmat ovat saaneet jälkeläisiä, Dikki Dolma on CH Zollis Inter-Mez-Zon äidin äidin äiti ja siten monen suomalaiskoiran takana.

Hackerin perheen Honeybun oli syntynyt Hongkongissa, kiinalaiseen perheeseen. Muutettuaan Hawaijille Hackerit hankkivat Honeybunin sulhaseksi uroksen Braeduke Rimche Surkhang ja vauvoja syntyikin vuonna 1970. Englantiin tuli Mrs Wynyardille tästä yhdistelmästä narttu Ama Kuluh. Puolen vuoden karanteenin jälkeen Ama rekisteröitiin tiibetinspanieliksi tuomarina Mr L. C. James ja muotovalion arvon Ama saavutti vuonna 1974. Ama Kuluh oli CH Zollis Inter-Mez-Zon äidin isän äiti. Suomessa ja myöhemmin Ruotsissa asui CH Braeduke Dolpo Dikki, joka oli myös, Inter-Mez-Zon tavoin, sekä Ama Kuluhin että Dikki Dolman jälkeläinen.

Aman kirjava pentueveli CH Ba-Ba muutti Monica Herjeskogille (Strömkarlens) Ruotsiin, jossa sillä oli useita kymmeniä jälkeläisiä.

Nepalista oli kotoisin Tigger, joka oli syntynyt Kathmandussa vuonna 1971. Tigger tuli yhdysvaltalaisen diplomaattiperheen mukana Yhdysvaltoihin ja loppujen lopuksi päätyi Mrs Jay Childille (Amroth). Tiggerin viralliseksi nimeksi tuli rekisteröimisen yhteydessä Amroth’s Own Tigger. Yhdysvalloissa on ollut muutama Tiggerin jättämä pentue.

Yhdysvaltalainen Ms Lily Tamura (ent. Hosticka) osti 1970-luvulla Kathmandusta Nepalista uroksen ja nartun, jotka olivat kahden eri tiibetiläisen perheen kasvattamia. Näiden koirien jälkeläiset Khumbila
Jampa ja Khumbila Trindzin menestyivät sekä näyttelyissä että tottelevaisuuskehissä.

Tashi Dorji oli tiibetiläisten pakolaisten kasvattama urospentu Darjeelingissa, Pohjois-Intiassa. Yhdysvaltalainen Miss Perkins ihastui Tashiin ja toi sen mukanaan kotimaahansa. Myöhemmin Miss Perkinsin vanhemmat, Mr ja Mrs Marlin Perkins, ostivat Tashin morsiameksi Englannista nartun, Braeduke Gon-Zu. Pentuja syntyikin ja heidän toisesta pentueestaan tuli Englantiin vuonna 1977 narttu Kalimpong Ming Dordja of Braeduke. Mingin rekisteriin saamisessa ilmeni suuria ongelmia. EnglanninKennelklubi oli aiemmin muuttanut rotuunottosysteemiään niin, että koiria, joilla oli osittain tuntematon tausta tai ei-rekisteröidyt vanhemmat, ei voitu enää rekisteröidä ja siten ottaa rotuun. MrsWynyard kuitenkin taisteli väsymättömästi rekisteröimisen puolesta ja sai kuin saikin tiibetinspanieli- ja tiibetinterrierirotujärjestöjen tuella Mingin rekisteröidyksi. Tarkastavana tuomarina toimi Miss M. C. Hourihane (Amcross). Suomeen tuli Mingin poika CH Braeduke Ming-Bo ja nykyään Mingin linjaa Suomessa jatkaa CH Braeduke Metu Kongkar, jonka takana Ming on kolmannessa polvessa.

Suomalaiset tiibetinspanielikasvattajat, eläinlääkärit Raili ja Brian Holcombe (Raibrai) saivat Neuvostoliitosta uroksen RinBoj, jonka rodun sanottiin olevan chinese polonko, kiinalainen
kääpiökoira. Näitä koiria oli kuulemma vain diplomaateilla ja muilla tärkeillä henkilöillä Neuvostoliitossa. Koiria kutsuttiin myös pekinginspanieleiksi, sillä alun perin ne olivat kotoisin
Pekingistä, Kiinasta. Holcombet käyttivät Rin Boj'ta jalostukseen tiibetinspanielinartulleen ja pentueesta meni vuonna 1979 Englantiin Mrs Gidmanille (Clawson) uros- ja narttupentu. Narttu, jonka nimeksi
tuli Clawson Raibrai Yin, sai Englannissa ensimmäiset pentunsa vuonna 1981, isänä CH Clawson Braeduke Rampa.

Parissa viime numerossa on ollut puhetta Chotusta, joka asuu Saksassa ja on syntynyt Intiassa bhutanilaisista vanhemmista vuonna 1989. Chotulla on Suomessa muutama jälkeläinen.

Italiassa asuu musta uros Leopoldo, jonka Laura Borzelli osti Kirgisiasta vuonna 1992. Suomessa on
Leopoldon tytär Wazahwa Modra Pisnicka.

Ranskalainen Anne-Marie Minotte (du Houang Ho) kävi Intiassa vuonna 1994 ja toi mukanaan nartun Eaden of Ada. Nartulla on jälkeläisiä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.


Entäpä nyt?

Näyttäisi siltä, että kantakoirien lisäksi löytyi monia uusia tipsuja, joista ehkä kaikkia ei ole edes tässä artikkelissa mainittu. Uusia geenejä ollaan siis saatu rotuun aika mukavasti. Kaikkia koiria ei kuitenkaan käytetä jalostukseen, toisaalta joitakin uroksia ylikäytetään. Tästä on seurauksena jatkuva geenipohjan
kapeneminen, rotukannan sukulaistuminen. Mitkään uudet geenituonnit eivät siis ole turhia.

Mitä meillä nykyajan ihmisillä on sitten annettavana tälle rodulle? Käsissämme on koira, jonka eteen meitä aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet valtavasti töitä. Kaunis ja liioittelematon ulkomuoto, itsellinen luonne ja älykkyys ovat niitä osatekijöitä, joista muodostuu tipsun poikkeuksellinen viehätysvoima. Meillä tämän päivän kasvattajilla on suuri vastuu tästä rodusta ja sen elinvoimaisuudesta tuleville sukupolville.

Lyhyen tähtäyksen jalostussuunnitelmassa jalostetaan pääasiassa ulkomuotoa, johon päästään helpoimmin vahvoilla linjauksilla. Linjasiitos kuitenkin sekä kaventaa geenipohjaa että
moninkertaistaa niin perinnöllisten kuin muidenkin sairauksien uhkaa rodussa. Tavattoman monen PRA-koiran takana on voimakkaita linjauksia.

Pitkän tähtäyksen jalostussuunnitelmassa otetaan huomioon ulkomuodon lisäksi luonne, terveys ja riittävän laaja geeniperimä. Silloin kasvattaja voi ajella vaikka useiden satojen kilometrien astutusmatkoja sopivan uroksen luo, mutta mitäpä vastuullinen kasvattaja ei olisi valmis rotunsa eteen tekemään.



Pirkko Linnus

Saffron-tiibetinspanielit




Lähdeluettelo:

Miccio, Susan W: The Tibetan Spaniel, A Gift From the Roof of the World, 1995

Tibetan Spaniel Association, Great Britain: The Yearbook 1977

Tibetan Spaniel Association, Great Britain: The Yearbook 1980-1981

Wynyard, Ann: The Dog directory Guide to the Tibetan Spaniel, 1974

Wynyard, Ann Lindsey: Dogs of Tibet and the history of Tibetan Spaniel, 1982